HS 7.2.2010: Katriina Koskela, 67-vuotias psykologi, psykoterapeutti, kehitysyhteistyöntekijä ja kuvataiteilija kertoo elämästään vuonna 2008 tehdyn keuhkosyöpädiagnoosin jälkeen. Tuolloin hänelle annettiin kymmenen kuukautta elinaikaa. Viime kesänä hoidot julkisella sektorilla lopetettiin tehottomina. Nyt Koskelalla on saattohoitopaikka Terhokodissa.

Koskela kertoo:

"On toisaalta hyvä, että kuolemaan voi valmistautua, ja toisaalta ei. --- Nyt minusta tuntuu, että lääkärit tekivät väärin, kun veivät minulta kaksi vuotta sitten uskon siihen, että eläisin näinkin pitkään."

Kuten olen aiemminkin kirjoituksessani (Päivä ennen kuolemaa) pohdiskellut, tappavan sairauden kulusta ja ennusteesta on vaikea keskustella sairastuneen kanssa. Syöpätaudeista pidetään erittäin tarkkoja tilastoja ainakin länsimaissa, joten pystymme tilastollisesti esittämään todennäköisyyksiä mm. siihen, kuinka moni minkäkintyyppiseen syöpään tietyllä levinneisyysasteella sairastunut on vielä hengissä vaikkapa viiden vuoden kuluttua. On syöpiä, josta valitettavasti voimme sanoa, että hengissä ei viiden vuoden kuluttua ole käytännössä kukaan. Joissain syövissä taas lähes kaikki paranevat. Ja aina välillä on niitä potilaita, jotka osoittavat että tilastot ovat vain tilastoja - tauti ei käyttäydy ollenkaan niin kuin pitäisi.  

Hyviä uutisia on aina helppo kertoa. Huonoja sensijaan... Kun hoidot ovat vasta alkamassa, tuntuu julmalta sanoa potilaalle, että vaikka nyt hoidamme kaikkien taiteen sääntöjen mukaan, tämä sairaus tulee mitä todennäköisimmin uusimaan n. 2 vuoden sisällä ja jos et kuole siihen uusiutumaan, niin todennäköisesti sitä seuraavaan. Viedä kaikki toivo paranemisesta, kun niitäkin ihmeitä joskus tapahtuu. Toisaalta, on varmasti väärin antaa käsitys että me tässä nyt hoidellaan tätä syöpää ja aina joku lääke kokeiltavaksi löytyy. Olen nähnyt tämän johtavan tilanteisiin, jossa sekä potilas että omaiset vielä kuolinvuoteellakin katkerina vaativat (ihme)lääkettä, kun sellaisia kuulemma pitäisi löytyä.

"Jos voisin ottaa uusiksi, sanoisin lääkäreille, että sanokaa vain jotain sinne päin tai kertokaa sitten enemmän ajan kanssa, kun tauti etenee."

Myönnän, lääkärin on erittäin vaikea muutaman tapaamiskerran perusteella tietää, kenelle huono ennuste pitäisi kertoa suoraan ja kenen pää ei sitä kestä. Joskus vaikka potilas kysyy asiaa suoraan ja ilmoittaa haluavansa lääkärin olevan "täysin rehellinen", jälkikäteen huomaa ettei "kuolemantuomion" antaminen ollutkaan ollenkaan hyvä ajatus. Jos potilas vajoaa vaikeaan itsesääliin ja masennukseen, peruu hoitonsa tarpeettomina ja suurinpiirtein lyö luurin korvaan, kun yrittää soittaa perään ja keskustella asiasta, toivoisi voivansa kääntää kelloa takaisin ja ilmaista asia jollain toisella tavalla. 

Entä mitä tehdä potilaalle, joka jämähtää sairaalasängyn pohjalle leikkauksen jälkeen, vaikka asioiden pitäisi nyt olla hyvin? Syöpä on poistettu, mitä todennäköisimmin muuta hoitoa ei edes tarvita ja paranemisen todennäköisyys on erittäin suuri. Potilas tuijottaa apaattisena hoitavaa lääkäriä, eikä ilmeisesti kuule sanomasta muuta kuin sanan SYÖPÄ. Sehän on synonyymi sanalle KUOLEMA.

Ehkä en vain ole vielä(kään) riittävän hyvä ihmistuntija.

Olen nyt jo kaksi vuotta tehnyt kuolemaa, ja se alkaa riittää. Jossain kulkee raja, kuinka kauan omaisetkaan jaksavat katsoa toisen kuolemaa."

Välillä omaiset hyökkäävät kimppuun käytävillä tai luurin välityksellä ja vaatimalla vaativat tietää kaiken  - kun äidille/isälle ei ennusteesta ole kerrottu, montako päivää/viikkoa/kuukautta tässä nyt on vielä jäljellä, vaadimme saada tietää!!?? Mitä heille kertoisi, kun potilas itse on suoraan sanonut ettei halua tietää? Jos potilas itse kokee, ettei halua "laittaa kalenteriinsa kuolinpäivää", pitäisikö lähipiirillä olla siihen mahdollisuus? Elämä tekee joskus tepposia. Silloin tällöin rivien välistä voi kuulla, että oikeastaan omaisen kysymys kuuluu; eikö mummu /pappa nyt kuolekaan,  kun olin niin hyvin valmistautunut ja otin lomaa ihan sitä varten...? 

"Kaksi vuotta sitten sohvani oli jo aika huonossa jamassa. Näin hienon sohvan ja mietin, kannattaako sitä nyt puoleksi vuodeksi hankkia. Mutta jos olisin sen silloin hankkinut, olisin sillä jo mukavasti löhöillyt. --- Olen elänyt kaksi vuotta kuolemaa sen sijaan että olisin elänyt elämää."

Eräs pariskunta sai kuulla vaimon sairastavan tappavaa aivokasvainta, kun  nuorempi lapsista oli vasta vuoden ikäinen. Elinaikaa luvattiin maksimissaan pari vuotta. Pariskunta päätti, ettei jää odottelemaan vaimon kuolemaa vaan he eläisivät kuten kuka tahansa lapsiperhe. Suunnitelmissa oli ollut uusi, tilavampi koti. He hankkivat tontin, ottivat velkaa, rakensivat omakotitalon ja kasvattivat lapsiaan kuten kaikki naapuritkin. Vaimo sitten kuolikin, mutta ehti ennen sitä nähdä myös nuoremman tyttärensä lakkiaiset.

17 vuotta! Entä jos he olisivat päättäneet jäädä siihen pieneen kerrostaloasuntoonsa?

Ehkäpä se sohva kannattaa hankkia. Miksei kuolevakin voisi viettää viimeiset päivänsä tyytyväisinä, olipa aikaa sitten 2 viikkoa, kuukautta tai vuotta?

Näin lähestyvien penkkareiden ja vanhojen päivän kunniaksi ajattelin kertoa tapauksesta, joka sattui aluesairaalassa reilut kymmenkunta vuotta sitten.

Tarina alkaa torstaina viikkoa ennen penkinpainajaisia. Olin aluesairaalan ensiapupäivystäjänä. Kyseessä oli jakamaton etupäivystys, ja illemmalla päivystyspolille siirtyivät myös terveyskeskuksen päivystyspotilaat. Keskitalven ilta oli kuitenkin varsin rauhallinen. Päivystykseen saapui isä kättään pitelevän nuorukaisen kanssa. Tämä lukion tokaluokkalaispoika pelasi aktiivisesti jääkiekkoa ja tuli juuri matsista. Hänet oli taklattu laitaa vasten ja hän oli ottanut oikealla kädellä jotenkin pahasti vastaan. Nyt kättä ei kivulta saanut nostettua, ja syy näkyi ilman röntgenkuvaakin: oikean solisluun uloimman keskikolmanneksen kohdalla luu teki reippaan pykälän. Solisluun murtuma siis. Röntgenkuva vahvisti asian, murtuma oli selkeä mutta hyväasentoinen eikä mitään hermo- tai verisuonivammoihin viittaavaa ollut. Käden pitäminen paikoillaan mitellan eli kantoliinan avulla vähintään 3 viikkoa hoitaisi homman. Laittelimme lääkintävaksin kanssa nuorukaiselle sidoksen ja kirjoitin jääkiekkoseuraa ja koululiikuntaa varten todistuksen, ettei urheilua saisi harrastaa 3-4 viikkoon. Ja kuten tapana on, annoin ns. "pattipolille" kontrolliajan röntgenkuvauksineen viikon päähän.

Poika vaikutti hiukan huolestuneelta ja kysyikin sitten, miten mahtaa käydä nyt vanhojen päivän tanssien?! Puku oli hankittu, tanssipari valittu ja harjoituksia olisi vielä vaikka kuinka monet. Viikon kuluttua perjantaina koittaisi H-hetki. Omia tanssiaisiani muistellen varoittelin, ettei olkavartta saisi nostaa kuin muutama kymmenen astetta, sillä silloin solisluukin liikkuisi ja murtuman paraneminen hankaloituisi. Taisin sanoa myös, että mikäli paritanssi onnistuisi kättä nostamatta, ei sille muuten olisi esteitä.

Viikon kuluttua nuori mies tuli uusien röntgenkuvien kanssa kontrolliin. Kuvia kuoresta kaivellen kysäisin, miten tanssiharjoitusten oli käynyt. Innokkaasti poika vakuutteli, ettei mitään ongelmia ollut ollut.

Lätkäisin uuden kuvan vanhan viereen valotaululle ja kauhistuin. Viikkoa aikaisemmin hyväasentoiselta näyttänyt murtuma oli nyt kaikkea muuta kuin dislokoitumaton. Luun rintalastan puoleinen pää oli lihasten vetämänä noussut reilusti ylöspäin niin, että luiden päiden väli ylitti maagiset 1,5 cm, mitä pidetään kirurgisen hoidon rajana. Kysyin, eikö käsi todellakaan ollut ollut kipeä tanssiharjoituksissa? Poika vakuutteli ettei ollut ollut, ei hän ollut kättä huomannutkaan (ja sidekin oli tullut otettua pois harjoitusten ajaksi). Jääkiekkoa ei sentään oltu pelattu.

Nuorukaisen into laantui välittömästi, kun ilmoitin että murtuman asento oli selvästi huonontunut ja olkapää tarvitsisi leikkauksen. Halusihan hän kuitenkin jatkossakin pelata jääkiekkoa, hmmm?

Poika lähti myrtyneenä kuviensa kanssa naapurihuoneeseen ortopedille, ja pahoin pelkään että vanhojen tanssit jäivät väliin. Mielessäni kyllä mietin, että jatkossa en saa yhtään pehmoilla ohjeiden suhteen.

Mutta lienee ollut miellyttävä tanssikumppani, kun poikaparka oli häntä murtuman kanssakin niin innolla pyöritellyt... 

Väite: tupakka aiheuttaa uuslukutaidottomuutta.

Tutkimusasetelma: havainnointitutkimus.

Tutkimuspaikka: suuren sairaalan päähissiaulan sisäpihan puoleinen ovenpieli, josta kulkee sekä henkilökuntaa sairaalan sivusiipeen että synnytysvastaanotolle tulevia potilaita. Kyseisen oven ympäristön seiniin ja ikkunoihin on liimailtu "Savuton sairaala, tupakointi kielletty"-kylttejä. Ikkunoissa on myös tekstit, jossa kerrotaan tupakansavun kulkeutuvan yläpuolella olevan keuhkosairauksien (!) poliklinikan tutkimushuoneisiin aiheuttaen merkittävää haittaa sekä poliklinikan potilaille että henkilökunnalle. Lisäksi seinässä on teksti, jossa opastetaan muutaman kymmenen metrin päähän rakennuksen ulkoseinästä mitaten sijaitsevaan tupakointikatokseen.

Tutkimustulokset: joka kerta ohi kulkiessa paikalla on vähintään yksi tupakoitsija, joko sairaalavaatteissa tai ilman niitä, mahdollisesti tippapulloa telineessä työnnellen. Tai sitten saattajat työntävät sairaalassa olevan omaisensa pyörätuolilla ovenpieleen ja pistävät kaikki yhdessä tupakiksi. Parhaimmillaan (yleensä päivystysajalla) tupakoitsijoilla on sairaalan työvaatteet päällä, vaikka tupakointi työajalla on kielletty. Tupakantumppeja on maassa lukematon määrä todistaen aikaisempien tupakoitsijoiden vierailuista.

Johtopäätökset: tupakoitsijat eivät selvästikään osaa lukea kieltokylttejä, joten tupakan täytyy aiheuttaa lukutaidottomuutta, m.o.t.

(Tai sitten tällaiset tupakoitsijat vain ovat joko laiskoja, välinpitämättömiä ja/tai itsekkäitä kuvitellessaan, että kyseisen paikan tupakointikielto ei koske juuri heitä!)

Tapahtui terveyskeskuksessa 90-luvun puolivälissä.

Pitkään samettihameeseen ja röyhelöiseen puseroon pukeutunut nainen istui edessäni kättään valittaen. Hän oli edellisenä päivänä ollut autokolarissa, ja oli nyt varannut 15 minuutin päivystysajan aamupäivän vastaanotolleni kolhiintuneen käden takia. Mustelmia näkyi olevan ja käsivarsi aristi painelua ranteen yläpuolelta, vaikkakin ranteen ja kyynärnivelen taivuttelu onnistui. Sovimme että laitan hänelle lähetteen terveyskeskuksen röntgeniin, hän käy kuvauttamassa käden ja tulee sitten iltapäivällä kuulemaan vastauksia ensiapuun, jossa olisin päivystysvuorossa puolesta päivästä eteenpäin.

Asia selvä. Nainen nousi ja lähti ovelle, mutta kääntyi sitten minuun päin.

- Ai niin tohtori, multa pitäis myös poistaa kierukka. Maha on ollut kipeä siitä lähtien kun se laitettiin ja vuotoakin on vähän väliä.

- Ai nytkö niinkuin heti?

Katsoin ehkäisyneuvolan seurantalomaketta. Kierukka oli asetettu puoli vuotta aikaisemmin ja laittoa oli kuvailtu "hankalaksi". Sittemmin seurantakäynnillä 3 kk asetuksesta kierukan langat eivät olleet näkyneet, mutta ultraäänessä kierukka oli ollut paikoillaan kohdussa. Tulehdusnäytteet olivat olleet puhtaat. Lisäksi potilaskansioon oli liimattu post-it lappu, jossa luki että potilaalle oli varattu seuraavalle päivälle perhesuunnitteluneuvolaan kaksoisaika kierukan poistoa varten. Totesin, etten tällä käden takia varatulla päivystyskäynnillä (johon oli jo uponnut varatut 15 minuuttia) ehdi ruveta kierukkaa poistamaan semminkin kun kyseessä ei ollut mikään ihan akuutti vaiva (ja todennäköisesti toimenpide veisi vielä normaalia kauemmin aikaa jos kerran langat eivät näkyneet). Olihan siihen varattu aika seuraavalle päivällä. Potilas tyytyi tähän ja poistui.

Iltapäivällä nainen saapui sopimuksemme mukaisesti ensiapuun kuulemaan tuomiota kädestään. Murtumia ei kuvissa näkynyt, joten käsi parantuisi kyllä ilman sen kummempia toimenpiteitä. Noustessaan tuolista potilas sanoi voitonriemuisesti:

- Tiedättekös tohtori että tuolla yliopistosairaalassa nappasivat sen kierukan pois saman tien!

Koska näytin varmaan aika hämmästyneeltä, potilas selittämään, että oli röntgenkuvan jälkeen ajanut naapurikaupunkiin, kävellyt yliopistollisen sairaalan naistentautien poliklinikalle ja vaatimalla vaatinut kierukan poistoa HETI. Ja olivathan nuo sen sitten poistaneet, kun hän oli uhannut ettei lähde pois ennen kuin kierukka lähtee.

 - Etkä sitten jaksanut odottaa huomiseen, totesin.

- En, mitä suotta kun kerran heti pääsin. Mutta kuulkaas tohtori, kun on tuota yskää ja hengenahdistusta ollut jo monta kuukautta. Voiskos tohtori kirjoittaa heti lähetteen tuonne keuhkolääkärille että pääsis tarkempiin tutkimuksiin? 

Joensuussa terveystoimen johtoporras on vihainen. Vuokralääkäriyritys on vienyt kunnalta monta virkalääkäriä.

http://www.mediuutiset.fi/uutisarkisto/article366909.ece?s=l&wtm=mediuutiset/-22012010

Jo viime keväänä kaupungissa nähtiin lääkäritilanteen huononeminen ja jonotusaikojen kasvu. Virkalääkärit eivät enää jaksaneet työtaakan alla, lisätyövoiman rekrytointi ja työolosuhteiden parantaminen eivät ilmeisestikään onnistuneet. Lääkärit äänestivät jaloillaan ja siirtyivät yksityisen palvelukseen. Nyt yksi Joensuun kaupungin terveysasemista on ulkoistettu - entisten kuntalääkärien voimin, jotka ovat nykytyöpaikkaansa tyytyväisiä.

Reppufirman johtaja kommentoi virkalääkärien "varastamista"; Ns. eurolääkäriasetukseen (http://www.mediuutiset.fi/uutisarkisto/article357280.ece) varautuminen aiheuttaa sen, ettei vastavalmistuneita lääkäreitä enää voi rekrytoida suoraan yliopistosta kuten aiemmin. Niinpä lääkärityövoimaa välittävät yritykset ovat alkaneet rekrytoida joukkoihinsa työoloihinsa tyytymättömiä virkalääkäreitä. Aikaisemmin vuokrayritykset ovat tuoneet nuoria lääkäreitä niillekin seuduille, joissa kuntatyönantajan huono maine (perehdyttämisen ja koulutuksen puute, pakkotahtinen työ) on karsinut halukkaita työntekijöitä.

Peruspalveluministeri Paula Risikon tekemä lakiehdotus on jo ennen voimaantuloaan kääntymässä itseään vastaan. Tavoitteena on ollut pakottaa kaikki vastavalmistuneet lääkärit 11 kuukaudeksi kuntatyönantajan pakolliseen palvelukseen. Virallinenhan selitys on, että valtiovalta on ollut huolissaan siitä, muodostuuko eurolääkäreille perusterveydenhuollon toiminnasta monipuolinen kuva.

No, ehkä kokemattomia nuoria lääkäreitä saadaan näin syrjäkylienkin terveyskeskuksiin kokeneiden kollegojen irtisanouduttua. Eri asia sitten miten perusterveydenhuollon laadun käy, kun seniorit ovat terveyskeskuksista lähteneet.

Ei mene poliitikkojen kaaliin se, että pakko on huono kannustin. Ei se ainakaan sitouta jäämään huonon työnantajan palvelukseen, vaikka jonkin aikaa pitäisi lain velvoittamana näin tehdä. Milloin ihmeessä päättäjät tajuavat, että ihmiset haluavat työskennellä siellä, missä työ on mielekästä, sitä voi itse hallita ja ammatillinen kehittyminen on oikeasti mahdollista? On jo nähty, että työntekijöistä kilpailu on paras kannustin kuntatyönantajalle hoitaa työolosuhteet, perehdytys ja koulutus kuntoon.

Lääkäreiden lakisääteinen "pakkotyö" perustellaan usein sillä, että akateeminen koulutus on kallista ja opiskelujensa päätteeksi opiskelijan tulee korvata yhteiskunnalle saamansa koulutus. Millä tavalla muut akateemiset sitten korvaavat koulutuksensa? Miksei vastavalmistuneita lakimiehiä pakoteta vuodeksi töihin tuomioistuinlaitokseen tai ekonomeja kunnan palvelukseen? Tiedän useammankin ekonomin, joka valmistumisensa jälkeen on siirtynyt suoraan ulkomaille tienaamaan suuria rahoja, eikä noista rahoista ole yhtään veromarkkaa Suomeen herunut koulutuksen katteeksi. Työskentelipä vastavalmistunut lääkäri kunnalla tai vuokrafirmassa, yhtäkaikki veromarkat tulevat Suomeen. Mitä korkeampi palkka, sen enemmän pennosia kotikunnan käytettäväksi.

P.S. vaikken ole päivääkään vuokralääkäriyrityksen listoilla työskennellyt, nimeni on kuitenkin yhden sähköpostilistalla. Joka viikko saan useita kutsuja firman järjestämiin eri koulutustilaisuuksiin, jotka on räätälöity perusterveydenhuollon lääkäreitä silmällä pitäen. Kun muistelen omia vuosiani terveyskeskuksessa, kuukaudessa olen saanut enemmän koulutustarjouksia kuin koko terveyskeskustyövuosieni aikana. Ja vielä väitetään, että reppufirman palveluksessa ei saa riittävästi koulutusta...